Eilen Göteborgissa pyörähti käyntiin mielenkiintoinen tapahtumasarja. Kaupunkia tiedotettiin pommiuhasta. Jenkkikaverini kuvaili tilannetta hämmentyneenä: "Come on, we are in Sweden. Bombing Sweden is like kicking a puppy." Näinhän se on. Kuka nyt ruotsalaisia pommittaisi?Pellavapäät ovat yleisesti suojeltua kansaa, jota ei yksinkertaisesti saa kiusata. Länsinaapurimme miehet ovat rillipäisiä larppaajia, joita pidetään herttaisina yksineläjinä. Naiset taas ovat liian kauniita kiusattaviksi.
Tänään uutiset olivat levinneet jo kaikkialle. Äitini hermoili kotona ilman ruotsalaista puhelinnumeroani. Ajatuksissa oli luultavasti edelleen savuava taistelutanner, jonka polvensyvyisissä poteroissa kyykistelin rillit huurussa. Minulle tilanne on erityisen vaikea, koska opin jo Suomen poikakoulussa tähyilemään aina itään. Aina. Nyt se ei auta. Jokainen mummo hiukankin liian suuren käsilaukun kanssa on mahdollinen uhka ja jokainen vaateliike mahdollinen helvetti.
Heräiltyäni päätin lähteä keskustaan tarkastelemaan tilannetta. Kuvittelin, että ruotsalaiset olisivat säikkyjä rusakoita. Nyhjöttäisivät kotosalla Göteborgs Postenia ja Expresseniä selaillen. Ratikassa näkemykseni vahvistui. Vaunussa istui lisäkseni vain yksi matkustaja, joka katseli kiinteästi eteen. Ajattelin heti, että nahkatakkinen mies olisi matkalla keskustaan kantamaan isänmaallisen vastuunsa. Todellisuudessa hän luultavasti mietti millaiset bokserit sopisivat syksyisessä viimassa kalvenneelle iholle. Brunnsparkenilla oli pakko naurahtaa. Donitsikojulla oli pidempi jono kuin koskaan ja ihmiset runnoivat sisään Nordstanin ostoskeskukseen uteliaat ilmeet kasvoillaan. Pommiuhka! Meidän kaupungissa!
Poliisipartiot myhäilivät liukuovien edessä ja Pelastusarmeijan kuoro lauleskeli leppoisia kansanlauluja. Uutisryhmä napsi taviksia haastateltaviksi tapahtumasta huumaantuneina. Tunnelma oli kuin parhailla markkinoilla. Sisällä keskusaukion jokaisessa kulmassa päivysti poliisipartio. Muutama yksittäinen koukku tarkasteli Lagerhausin kukkamaljakoita harvinaisen tarkkaan. Suuntasin kohti alakertaa ja sain liukuportaisiin seurakseni kaksi vartijaa. Heidän kasvonsa olivat jo hivenen jännittyneet.
Ostettuani halloweeniksi hamuamani kasvovärit ja tekoveret köpöttelin iloisena kahvittelemaan. Jonossa muutama paikallinen hämmästeli terroriuhkaa. Ilmeisesti Metro-lehti ei kerrokaan kaikkea reaaliajassa, koska tytöille poliisioperaatio oli täysi yllätys.
"Olisin ehkä jäänyt kotiin, jos olisin tiennyt."
Istuin alas ja otin hörpyn kahvikupista. Tämä oli taas osoitus siitä, että karhut voivat tallustella yllättävän kauas. Ehkä jopa omalle kotipihalle. Kaupungilla olo oli kuitenkin kotoisa. Meissä suomalaisissa ja ruotsalaisissa on yllättävän paljon samaa. Terroristeja on pakko etsiä ostoskeskuksesta, vaikka he söisivät puolukoita jo jossain aivan muualla - vähintään yhtä peloissaan kuin tytöt kahvijonossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti