Kohti Köteporia

Eilinen on takana ja nyt on nyt. Viking Linen Amorella kyntää Itämeren aaltoja kohti Maarianhaminaa ja sieltä Tukholmaa. Istun ylimmällä kannella ja yritän koota ajatuksia. Illalla alkoi tajunta vähitellen toimia. Ymmärsin, että pitäisi ihan aikuisten oikeasti lähteä kohti uusia kuvioita, ainakin hetkeksi. Ajattelin näin alkuun avata vähän sitä, millaisella meiningillä tässä nyt istutaan.

Kevät: Olen selittänyt suunnilleen jokaiselle vastaantulijalle lähteväni vaihtoon. En kuitenkaan ole hakenut mihinkään. Teen päätöksen ja haen Nordplussan kautta Göteborgiin. Kaksi päivää myöhemmin lähtöni varmistetaan "90 prosentin varmuudella". En pahemmin ajattele asiaa.

Kesä: Teen töitä ja unohdan käytännössä olevani lähdössä yhtään mihinkään. Selvitän kiinnostuneille lähteväni, mutta todellisuudessa hyppään päässäni koko syksyn yli. Heitän huonoja läppiä ruotsalaisista ja nauran monille vielä huonommille heitoille.

Alkusyksy: Ja hyvää päivää. On torstai, ja saan vihdoinkin varattua laivamatkan kahden päivän päähän. Matkakuume nousi alkuviikolla noin 38 asteeseen ja pidin kesän ainoat saikkupäivät. En ajatellut koko viikolla lähtöä juuri ollenkaan. Ja sitten, yhtäkkiä on lauantain ja sunnuntain välinen yö. Istun keittiön pöydän ääressä ja varailen bussimatkaa Tukholmasta Göteborgiin. Matkaan on tässä vaiheessa aikaa noin seitsemän tuntia. Ymmärrän sivuttaneeni suurimman osan järjestelyistä. En ole printannut mitään, tehnyt mitään, maksanut mitään. Ensimmäiseen kahteen päivään minulla ei ilmeisesti ole edes asuntoa. Varsin tavalliset lähtökohdat.

Pikapyrähdys Masan luona teki sentään hyvää. Lasken pään ja kokoan ajatukset. "Ajattele Ruotsia. Mikä siinä on hyvää?"

Ruotsi. Sverige. Sweden, Göteborg. Gothenburg. Sinne minä menen. Etelä-Ruotsin kaupunkiin, jota moni on kehunut. En ole mitenkään Ruotsi-intoilija. Oikeastaan vihasin länsinaapurien pajatusta koko lukion. Ylppäreistä sain arvosanat täysin yläkanttiin, koska päätin aineen rakenteen jo ennen koetta. Jostain syystä opettaja kävi kuumana, koska en kuulemma ansainnut onnistumista. Olin ollut laiska. Ja hän tylsä opettaja.

Miksi siis lähdin? En oikeastaan tiedä. Ruotsi on vuosien varrella tullut jotenkin lähemmäs. Ehkä se on herkkää mystistä havainnointia mannerlaattojen liikkeistä tai omaa vanhenemista. Nyt Facebook-kavereina on ruotsalaisia pikkuserkkuja, joihin en olisi halunnut tutustua lukioaikoina. Mammani sisarusten vaiheet sotalapsina kiinnostavat. Millaiset elämät noiden maahanmuuttajien lapsilla on? Miten asiat olisivat voineet olla niin täysin toisin? Katsoin toimituksessa Victorian häitä. Luin Hedelmävenepakolaista. Googlasin vaihtokohteeni (ehkä parhaita osasia "valmistautumisesta").

Ruotsalaiset, jotka olen tavannut, ovat olleet lämpimiä ihmisiä. En puhu nyt suomenruotsalaisista, joista olen saanut ylimielisen kuvan. Heillä on yhteys kansaan, joka voittaa meidät kuin luonnostaan vahvimmissa lajeissamme. Sellainen tekee ylimieliseksi. Tai sitten olen vain kateellinen.

Olen kuitenkin varma, että löydän maasta myös heikkouksia. Haluan oppia ymmärtämään ja tuntemaan tuota maailman hellimää soppea. Uskon kuitenkin vakaasti, että samalla opin arvostamaan kotimaatani, kieltäni ja ystäviäni.

Mutta hei, annetaan nyt niille mahdollisuus.

Blogissani tulen vertailemaan naapurusten eroja nuorenmiehen näkökulmasta. En lupaa yhteiskunta-, media- tai kulttuurianalyysia. Sitä voi etsiä Wikipediasta. Parhaimmassa tapauksessa saatan sohaista joitakin vastaantulevia tosiasioita ja tarttua hassuihin pikkuseikkoihin. Suhtaudu kaikkeen huumorilla. Niin minäkin.

---

Stevie Wonderwall, Itämerten aallot