Finne lisää jäitä viskiin

"Ku tulet niin vanhaksi kuin minä, niin vuos on ku viikko. Se menee nopiaan."

Lahna singahti pari viikkoa sitten Uumajasta tänne, ja se sai ajattelemaan pitkästä aikaa kotia ja kavereita. Katsottiin yhdessä suomalaisia leffoja, Häjyjä ja Varesta, ja luukutettiin naapureiden siunaukseksi kovia klassikoita. Viime viikonloppuna sain pelastuspartion Tampereelta. Käytiin joulumarkkinoilla ja pimeässä satamassa. Ohessa kohotettiin muutama tuoppi hyvien aikojen kunniaksi. Terapeuttista elämää tällainen.

Täällä ajatukset lukittautuvat nopeasti siihen, mitä vastaan sattuu tulemaan. Tuntuu kuin Suomessa aika olisi pysähtynyt. On vain se, mitä täällä näkee, kuulee ja kokee. Kaikki muu on jossain kaukana. Vain kuvista ja kavereista huomaa, että elämä jatkuu.

Lähdin tänne opettelemaan kieltä, tai niin ainakin itselleni uskottelin. Ruotsissa olen kuitenkin huomannut, että ajatukset ovat yhä tiukemmin siinä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Monta iltaa on kulunut kaupungilla kävellessä. Välillä huomaan kulkeneeni kilometrin tai kaksi juurikaan ympärilleni katsomatta. Se on aika parhautta. Näin tapahtuu harvemmin Suomessa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu, että on tilaa miettiä.

Teininä oli tapana ajella pyörällä jonnekin syrjäiseen paikkaan Paimiossa - eikä sinne muuten ollut pitkä matka. Siellä istuskelin ja kokosin itseäni ehkä tunnin tai pari. Taekwondo-centerillä taas jätin kaikki ajatukset salin ulkopuolelle. Ehkä tuo aika oli juuri siksi omalla tavallaan niin helppoa. Seitsemän kertaa viikossa ajatusten kokoamista. Täällä monikin tilanne tuntuu samanlaiselta. Yhtäkkiä vain tajuaa olevansa jossain ja pystyvänsä miettimään tajuttoman kirkkaasti. Sen jälkeen on jollain oudolla tavalla samanlainen olo kuin pehmeällä kotisohvalla silloin, kun oli potkittu vatsalihakset rullalle.

Ensimmäisten kuukausien sosiaalinen krapula alkaa jo hellittää. Enää ei ole tarvetta juosta jokaisessa paikassa juttelemassa kaikkien kanssa. Kaveripiiri on muotoutunut huomaamatta. Pitänee olla siitä kiitollinen. Nyt tietää aika tarkalleen, missä haluaa milloinkin olla ja miksi.

Kun täällä asiat alkavat vähitellen olla uomissaan, aika tietysti loppuu. Se on se perkele, tiimalasi ja siinä juokseva hiekka. Hiekanjyviä on aina liian vähän, kun niitä tarvitaan. Kuukauden päästä istun jo joulupöydässä isän ja pikkusiskon kanssa. Odotan sitä, mutta samalla jännittää. Pelottaa astua kotiin ja ajatella tätä kaikkea menneenä. Tiedän kokemuksesta, että tästäkin pyrähdyksestä muistaa joskus vuosien päästä vain osan.

Ihmisiä jään kaipaamaan tietysti eniten. Syksy ja alkutalvi ovat olleet yhtä pidennettyä oppituntia eri puolilla maailmaa majailevista tyypeistä. Povitaskuun on jäänyt tärkeimpänä niinkin lattea opetus kuin, että kaikki ovat lopulta erilaisia. Yksilöt, niitä ei voi asettaa lokeroon. Jokainen pitää tuntea, ennen kuin voi ymmärtää mitään.

Toivottavasti olen oppinut tällä reissulla katsomaan tarkemmin. Muita ja ennen kaikkea itseäni. Viikko viikolta kohti joulua - ja Suomea.

Mirmeliryhmä huudettu!

Viimeinen kuukausi pyörähti käyntiin ryhmätöillä. Jengi ottaa opiskelun täällä aika vakavasti, sillä 10 minuutin presistä ja neljän sivun essetä valmistellaan noin kahdeksan tuntia päivässä. Koko viikon ajan. Itsellä alkaa ajoittain motivaatio hiukan pettää - varsinkin, kun kielen kanssa pitää olla jatkuvasti aika tarkkana. Ryhmässä on onneksi hienoinen naisenemmistö. Jos olen aivan rehellinen, niin olen siis ainoa mies viiden hengen porukassa. Jutut ovat välillä sen mukaisia. Tänään puhuttiin esimerkiksi tunnin verran naisten asemasta ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Voin myöntää rehellisesti olleeni kuunteluoppilas. Nyökyttelin vain ja heittelin väliin oppimaani slangisanaa "Göttmos". Viittaa ilmeisesti loistavaan tai jotain.

Elämä on ollut ryhmäduunien takia tällä viikolla aika rajattua. Neljän seinän sisällä on toisaalta hyvä olla, kun ulkona riehuu tukeva lumimyrsky. Kävin varmuuden vuoksi hakemassa heti alkajaisiksi kaksi pulloa glögiä Hemköpistä, jos vaikka päättävät sulkea yliopiston. Ilmeisesti täällä ei kuitenkaan panikoida, ja saan raahautua perjantaina esittelemään mielipidetutkimusten käyttöä ruotsalaisissa maakuntalehdissä. Hur kul är det! Sitä odotellessa suunnittelen varmaan viikonlopun ohjelman kasaan ja yritän vältellä jossain x-kansiossa odottavaa kirjalistaa. Ryhmäkaveri päätti pilata onnellisen tietämättömyyteni ja kertoi, että pääsen lukemaan Deweyn ylilennokkaita ajatuksia sekä kirjoittamaan niistä jotain mullistavaa.

Auta armias... Ei tästä tainnut sittenkään tulla akateemista riemulomaa. Yllätys.

Kansanhuvina pommiuhka

Pohjoismaalaiset ihmiset ovat luonnostaan uteliaita. Tämä on oma käsitykseni. Jos Suomessa annetaan tiedote metsässä riehuvasta verenhimoisesta emokarhusta, suurin osa ihmisistä juoksee välittömästi metsään 3,2 megapikselin pokkarikamera kourassa. Nalleraukka on luultavasti tässä vaiheessa jo 300 kilometrin päässä mässyttämässä puolukoita.

Eilen Göteborgissa pyörähti käyntiin mielenkiintoinen tapahtumasarja. Kaupunkia tiedotettiin pommiuhasta. Jenkkikaverini kuvaili tilannetta hämmentyneenä: "Come on, we are in Sweden. Bombing Sweden is like kicking a puppy." Näinhän se on. Kuka nyt ruotsalaisia pommittaisi?Pellavapäät ovat yleisesti suojeltua kansaa, jota ei yksinkertaisesti saa kiusata. Länsinaapurimme miehet ovat rillipäisiä larppaajia, joita pidetään herttaisina yksineläjinä. Naiset taas ovat liian kauniita kiusattaviksi.

Tänään uutiset olivat levinneet jo kaikkialle. Äitini hermoili kotona ilman ruotsalaista puhelinnumeroani. Ajatuksissa oli luultavasti edelleen savuava taistelutanner, jonka polvensyvyisissä poteroissa kyykistelin rillit huurussa. Minulle tilanne on erityisen vaikea, koska opin jo Suomen poikakoulussa tähyilemään aina itään. Aina. Nyt se ei auta. Jokainen mummo hiukankin liian suuren käsilaukun kanssa on mahdollinen uhka ja jokainen vaateliike mahdollinen helvetti.

Heräiltyäni päätin lähteä keskustaan tarkastelemaan tilannetta. Kuvittelin, että ruotsalaiset olisivat säikkyjä rusakoita. Nyhjöttäisivät kotosalla Göteborgs Postenia ja Expresseniä selaillen. Ratikassa näkemykseni vahvistui. Vaunussa istui lisäkseni vain yksi matkustaja, joka katseli kiinteästi eteen. Ajattelin heti, että nahkatakkinen mies olisi matkalla keskustaan kantamaan isänmaallisen vastuunsa. Todellisuudessa hän luultavasti mietti millaiset bokserit sopisivat syksyisessä viimassa kalvenneelle iholle. Brunnsparkenilla oli pakko naurahtaa. Donitsikojulla oli pidempi jono kuin koskaan ja ihmiset runnoivat sisään Nordstanin ostoskeskukseen uteliaat ilmeet kasvoillaan. Pommiuhka! Meidän kaupungissa!

Poliisipartiot myhäilivät liukuovien edessä ja Pelastusarmeijan kuoro lauleskeli leppoisia kansanlauluja. Uutisryhmä napsi taviksia haastateltaviksi tapahtumasta huumaantuneina. Tunnelma oli kuin parhailla markkinoilla. Sisällä keskusaukion jokaisessa kulmassa päivysti poliisipartio. Muutama yksittäinen koukku tarkasteli Lagerhausin kukkamaljakoita harvinaisen tarkkaan. Suuntasin kohti alakertaa ja sain liukuportaisiin seurakseni kaksi vartijaa. Heidän kasvonsa olivat jo hivenen jännittyneet.

Ostettuani halloweeniksi hamuamani kasvovärit ja tekoveret köpöttelin iloisena kahvittelemaan. Jonossa muutama paikallinen hämmästeli terroriuhkaa. Ilmeisesti Metro-lehti ei kerrokaan kaikkea reaaliajassa, koska tytöille poliisioperaatio oli täysi yllätys.

"Olisin ehkä jäänyt kotiin, jos olisin tiennyt."

Istuin alas ja otin hörpyn kahvikupista. Tämä oli taas osoitus siitä, että karhut voivat tallustella yllättävän kauas. Ehkä jopa omalle kotipihalle. Kaupungilla olo oli kuitenkin kotoisa. Meissä suomalaisissa ja ruotsalaisissa on yllättävän paljon samaa. Terroristeja on pakko etsiä ostoskeskuksesta, vaikka he söisivät puolukoita jo jossain aivan muualla - vähintään yhtä peloissaan kuin tytöt kahvijonossa.

Sataa sukkia

Nyt on mennyt liian kauan viime tekstistä. Sain onneksi sukasta olkapäähän ja otin sen mystisenä kuittina laiskuudestani. Kävelin Olofshöjdin synkkiä kujia, kun jostain tippui sukka. Kesti ehkä puoli minuuttia ja lopulta yksi ikkunoista aukesi. "Hey man, you can keep my sock if you want." Kiitin, ja jätin sukan alueella kiertelevälle susikoiralle.

Viimeiset pari viikkoa ovat menneet opiskellessa ja tasaisesti erilaisia humppatapahtumia kiertäessä. Toinen presis oli aika kuumottava kokemus. Case oli suht laaja ja istuskeltiin usempi päivä kasista neljään pajattamassa ruotsiksi markkinointisuunnitelmista. Itse presis meni tuttuun tapaan mukavasti, mutta onnistuin kikkailemaan oman osuuteni aika päin helvettiä. Yksi ryhmäni tytöistä tyytyi huomauttamaan, että osuuteni oli hiukan väärin. Ai, ai... on se hienoa olla vaihtari.

Olen pyrkinyt urheilemaan aina, kun ehdin. Paikallinen sali alkaa tulla jo tutuksi. Klönttien nostelu tekee hyvää kaiken ohjelman välillä. Sauna nyt on joka kerta yhtä suuri pettymys, mutta muuten voin suositella Fysikeniä kaikille.

Viikko sitten käytiin pelailemassa lasertagia. Kerättiin 14 hengen porukka ja valmistauduttiin sotimaan tiimeissä. Kunnon äijäilyä siis vaihteeksi. Päästyämme paikalle vetäjä ilmoitti, että taistelemmekin toista jengiä vastaan. Opetuspätkää asteli sitten katselemaan viitisentoista 8-vuotiasta tenavaa kunnon sokerihumalassa. Synttärit olivat jo kovassa vauhdissa. 40 minuutin säälimätön sotatila vyötärönpituisia pikkukavereita vastaan oli terapeuttista. "You americans!" Mahtavaa menoa.

Nyt olen matkalla kohti Tukholmaa, jossa tapaan Lahnan ja Masan. Ollaan kierrelty Jussin kanssa Göteborgia pari päivää. Keskiviikkona otettiin rehelliset suomalaiskännit ja torstaina käytiin katselemassa apinoita. Veikkaisin, että Tukholma tulee olemaan tällä kertaa aika päräyttävä kokemus. Sunnuntaina pitäisi sitten suunnistaa eksoottiselle Itämeren-risteilylle. Vaihtareiden keskuudessa useilla eri nimillä kulkeva risteily saattaa olla aika jäinen. Muutama tuttu luuli, että laivalla viina on ilmaista. Hehkutus kuulostaa jo suht koomiselta. Osa on ehkä jopa hiukan peloissaan.

Bussin ikkunoista näkyvä maisema on luminen, mikä on oikeastaan aika lohduttavaa. Göteborgissa myrskysi aika helvetillisesti, mutta ainakaan aamulla ei näkynyt puuterikerrosta. Aamuyöllä rakeet käynnistivät autojen varashälyttimiä ja tuuli helisytti ikkunoita.

Göteborg on muuttunut ehkä reilussa viikossa kevyeksi syksysimulaattoriksi. Käytännössä on aika mahdotonta ennustaa, millaiselta ulkona näyttää. Välillä vihmoo vettä ja hetken päästä täytyy puskea eteenpäin viiltävässä vastatuulessa. Tällaista se nyt luultavasti tulee olemaan ainakin jonkin aikaa.

Odottelen lunta kahdesta syystä. Ensinnäkin valo tulisi tarpeeseen. Syksy on usein aika unettavaa aikaa. Toiseksi haluan olla paikalla, kun australialaiskaverini näkevät ensimmäistä kertaa elämässään oikeaa lunta. Suomalaisesta tuntuu aika hassulta, ettei joku ole koskaan tehnyt esimerkiksi lumipalloa. Myös kylmyys saattaa olla joillekin pieni järkytys. Esimerkiksi italialaiset ovat jo nyt aika kettuuntuneita tuulisimmista päivistä. Kaikki eivät ole meinanneet uskoa, että pakkanen paukkui eteläisessäkin Suomessa viime vuonna -30 asteessa.

Sain asiallisen palautteen Kauneudelle-tekstistä. Olenkin nyt joutunut tarkkailemaan ruotsalaisnaisia uudestaan. Kaikkien mielestä he eivät ilmeisesti olekaan virheettömiä. Nyt parin päivän kriittisen analyysin jälkeen voin olla taas melko rauhallisin mielin. Kyllä, tuo pelottava naistentauti, eli rupsahtaminen, ei ole iskenyt ruotsalaisnaisiin. Olkaa siis rauhassa. Aiempaan tekstiini ei tule muutoksia, ja siihen voi edelleen viitata tutkimuksissa.

Pientä kuumehourailua

Kolmen tunnin päiväunet päättyvät säpsähdykseen. En hetkeen tiedä, missä olen. On pakko koittaa kädellä päälakea. Juuri äsken ruotsalainen maahanmuuttaja leikkasi pääni paljaaksi Gillette Mach 3 -partahöylällä. Tartun hiuksiini, enkä tunne kaljua paikkaa. Tallella ovat.

Niinpä tietysti, kuume on varmaan edelleen laskemassa. Käytännössä se tarkoittaa todentuntuisia unia ja hourailua. Pienenä yritin raahata kuumeessa pikkusiskoni pihalle tai yksinkertaisesti karjuin läpi yön. Nyt olen kuitenkin Göteborgissa. Pikkusiskot puolestaan Suomessa ja Singaporessa. Päätän kasata ajatukset ja otan koneen esille.

Ulkona alkaa olla vähitellen aika kylmä. Illat ovat viilentyneet huomaamatta. Kaulahuiville alkaisi vähitellen olla käyttöä, mutta olen liian myöhään liikkeellä. Flunssa ehti jo iskeä oikein kunnolla. Tämän jälkeen kestänkin varmaan

minkä tahansa ruotsalaisruton.

Viikko on mennyt aika kaksijakoisissa fiiliksissä. Viikonloppu oli loistava, mutta arjen on pilannut korkea kuume ja esseet. Maanantaina oli aamusta alkaen aika väsynyt olo. Tavallisesti aamujumitus menee ohi noin pannullisella kahvia, mutta nyt olin koko päivän aivan loppu. Iltapäivällä päätin ottaa pienet torkut. Heräsin joskus neljä tuntia myöhemmin ja tajusin, ettei kunto ole ehkä aivan loistokkain. Siitä lähtien olen nukkunut suunnilleen tuplasti normaaliin verrattuna. Nukkuminen on kivaa.

Mutta se siitä. Viikonloppu oli kaikin puolin älyttömän hehkeä. Olin suunnitellut lauantaille huvipuistoilua Lisebergissä ja vaihtaripippaloita. Olin jo Lisebergin porteilla, kun toinen suomalaiskille Henri soitti ja ehdotti reissua Smögenin kalastajapitäjään. Kamera odotti laukussa ja olin toivonut jotain perinteistä. Lähdimmekin neljän äijän porukalla pienelle road tripille kohti kalastajahaalareita ja meriruokaa.

Reissu oli juurikin perinteistä rannikkomaisemaa. Pieniä värikkäitä taloja, kalastajia, verkkokasoja ja merta. Abban tehdasalueen edustalla alkoi jo tuntea syksyn. Tuuli iski rannikolla kasvoihin kylmästi ja kiitin neule- ja takkivalintojani. Päätimme reissun kunnon seafood-kattaukseen. Siihen puolentoista tunnin paluumatka ja kohti etkoja.

Pre-party hoitui tällä kertaa ruotsalaistunnelmissa. Humalafilosofoinnin aiheita olivat muun muassa Nato, nuuska, ja halloween. Oli mukava pajattaa ruotsia ilman sen suurempia paineita. Koululla kommentit pitää aina miettiä etukäteen. Uusiin käsitteisiin ja sanastoon törmää päivittäin, joten keskittyminen on aika välttämätöntä. Muuten putoaa välittömästi kärryiltä.

Nyt on työn alla kaksi esseetä. Onneksi rima ei ole kovinkaan korkealla, koska esimerkiksi jälkimmäisen pituus on noin kaksi A4:sta. Ruotsiksi kirjoittaminen on kuitenkin suhteettoman hidasta - varsinkin, jos kysymykset ovat laajoja. Kotitentti on suunniteltu kattamaan mahdollisimman suuri alue kahdesta kirjasta. Siksi vastausten muotoilu on yllättävän vaikeaa. Kielitaidon rajat tulevat vastaan etenkin, jos vastauksessa pitää soveltaa useampaa teoriaa.

Tänään oli taas yksi organisaatioharjoitus. Viestittelimme kuvitteellisessa yrityksessä duunaritasolta ylimmälle pomolle lappujen avulla. Päädyin duunarilinjalle, joka pysyi koko harjoituksen ajan vailla oikein minkäänlaista tehtävää. Käytännössä kirjoitin puolentoista tunnin harjoituksen aikana yhden lapun. Edessä istunut ruotsalaiskaveri, jonka nimeä en nyt millään muista, huuteli proffalle, että haluaa perustaa oman ja tehokkaamman yrityksen. Oli siis harvinaisen tylsää. Viereisellä linjalla kolme tyttöä jutteli lappujen avulla lounaspaikan valinnasta.

Palautteessa ryhmämme tarkkailija kehui tyttöjen aktiivisuutta. "De skrev alltid nog hade de mycket mycket lapparna." Tästä harjoituksesta pitää siis kirjoittaa kahden sivun essee. Jee.

Uutisia saunassa

Tervaa, punaisena hehkuvat kivet, koivuvihdat ja kirvelevät selät. Sitä on sauna. Viinapullo ja kulunut pyyhe. Me suomalaiset olemme kasvaneet saunassa. Jotkut syntyneetkin. Olemme yrittäneet sinnitellä isien, äitien, isoisien ja isoäitien vieressä ylimmillä lauteilla, ennen pyöräilyn opettelua. Korvat ovat kirvelleet kuin pahimmat avohaavat, mutta olemme kasvaneet kulttuuriimme.

"Kun soivat kiukaan mustat urut, unohtuvat arjen surut." -Mökkisaunan kyltti lapsuudesta

Istuin kesäisessä saunassa Kojonperän korpimailla. Illalla saattoi nähdä kymmeniä peuroja, jos jaksoi ajaa viiden kilometrin matkan. Siellä pappani opetti minut saunomaan. Luovuttaja oli heikko, eikä sauna ollut neiteilyä varten. Siellä käytiin polttamassa uloin ihokerros tuhkaksi ja pesemässä varpaanvälit tervasaippualla.

Sauna on minulle äärettömän tärkeä paikka. Kun jokin ei toimi, niin sauna varmasti kunnossa. Siellä voi koota ajatukset ja langettaa polttavia rangaistuksia itselle. Joskus taas voi istuskella ja antaa kevyemmän löylyn rentouttaa. Kun on tarpeeksi kuuma voi juuri ennen lähtöä nosta pään lähelle kattoa ja polttaa korvat samalla tavalla kuin pienenä. Ja vähintään kerran vuodessa pitää tehdä vihta. Sellainen oikein perinteinen ja kunnollinen.

Ruotsissa törmäsin hiukan erilaiseen saunakulttuuriin. En ole oikeastaan yllättynyt, vaan rehellisen järkyttynyt. Syvä myötähäpeäni paikallista löylyttömyyskulttuuria kohtaan nousi eilen. Kävelin läheiseen kuntokeskukseen ja ostin vihdoinkin jäsenkortin. Varmistin vielä hollantilaiskaveriltani, että paikassa todella on sauna. Stephen vakuutteli, että suihkutilan vieressä on kunnioitettavan kokoinen kuuma keidas. Loistavaa? Ei oikeastaan.

Innostuneena vedin läpi kunnon treenin ja astelin alas pukuhuoneisiin. Sauna! Olin tätä ennen päässyt Göteborgissa saunomaan vain kerran. Silloin varasin massiivisen tilan asuinalueeltani ja sain nauttia kaikessa rauhassa. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen. Astelin iloisena saunatilaan ja... En ollut uskoa silmiäni. Lauteilla istui yksi ruotsalainen lukemassa lehteä. Siis päivän sanomalehteä. Eikä tämä ole ilmeisesti mitenkään kummallista, sillä lauteille oli heitelty sekalaiseen järjestykseen noin kymmenen päivälehteä. Lämpöä tässä suhteellisen tilavassa bastussa oli noin 60 astetta. Se voi kuulostaa sopivalta, mutta ei sitä todellakaan ole.

Ajattelin, että tilanne on aina korjattavissa. Päätinkin etsiä löylykiulun ja kauhan. Voitte varmaan arvata, löytyikö sellaisia. No, ei. Eihän niitä löytynyt. Ja kiukaalla oli liian vähän kiviä. Vastukset törröttivät surullisen mustuneina pienien murkuloiden välistä.

Kaikkein pahinta oli se, etten ole oikein tottunut lehtien lueskeluun saunassa. Yhtäkkiä oli todella outoa istua alasti häiritsemässä toisen iltauutiskatsausta. Tätä täydensivät vielä kaksi muuta lauteille saapunutta ruotsalaista. Kummatkin olivat kietoneet pyyhkeet lanteilleen kuin hameet. Yhtäkkiä tajusin, että olin ainoa alasti saunova kuntoilija. Enkä edes lukenut lehteä. Ikävä kyllä se riitti. Päätin poistua paikalta ilman kirvelevää selkää. Ilman tervalta haisevia varpaita. Ilman löylyvihtaa. Ilman kunnioitettavaa löylykokemusta.

Onneksi mittarissa luki sentään suomalaisittain "Sauna".

Luppakorva Suomesta

Viides viikko alkaa vähitellen sarastaa. Jotenkin maanantaisin alkaa olla jo aika rento olo. Viikolla riittää hyvin tekemistä, mutta peruskaava on aika selvä. Alkuviikosta luentoja, kirjoja, salia ja pyykit. Tälläkin hetkellä alakerrassa kaksi kuivauskonetta ja yksi pesukone jauhavat boksereitani paraatikuntoon. Joskus keskiviikkona alkaa viikonlopun suunnittelu.

Aika tuntuu tässä vaiheessa liitävän tajutonta tahtia. Päivät lipuvat ohi uskomattoman nopeasti. Tänne saapuessani ajattelin, että alussa voi ottaa rauhallisemmin. Kiinnostavat reissut ehtii joka tapauksessa tekemään. Nyt on alkanut jo hiukan pelottaa. Tässä olisi vielä aika paljon ideoita: Köpis, Oslo, Bergen, Saksa, Stokis ja Tallinna. Lista on täydentynyt pikku hiljaa. Uusin lisäys on Bergen, jossa haluan nähdä lettejään pyörittäviä turskia. Katsoin eilen pitkästä aikaa dokumentin norjalaisen black metalin noususta ja synkistä vuosista 1990-luvun alussa. Siellä tehtiin kovaa rikosjournalismia - joskin hiukan sensaatiohakuisesti.

Viikko näyttää harvinaisen tavalliselta. Pelkkiä luentoja ja tenttikysymysten odottelua. Kämppä olisi pienen siivouksen tarpeessa, mutta ehtiihän sitä. Olen tähän asti ollut suht tyytyväinen kotikolooni. Ainoa miinus tulee varmaan siitä, ettei täällä ole juurikaan yhteisiä oleskelutiloja. Ainoa mahdollinen paikka tavata porukkaa on keittiö, eikä se oikeastaan kiinnosta kovinkaan usein. Jotenkin tykkään syödä omassa huoneessa, vaikka ajoittain seura onkin paikallaan. Jaan keittiön neljän mun kanssa. Kaksi heistä on saksalaisia, yksi kiinalainen ja yksi ruotsalainen. Eli ruotsiakin pääsee ajoittain jauhamaan.

Käytännön svenska sujuu jo paremmin kuin alussa. Aivan kaikesta ei tietenkään pysty puhumaan, mutta aika sujuvasti olen onnistunut välttelemään englantia. Viikonloppuna baarissa tuli jo kehujakin. Ilmeisesti en ole maan huonoiten puhuva maahanmuuttaja. Enkku taas paranee aika automaattisesti vaihtareiden kanssa pyöriessä. Ajoittain olen törmännyt huonoihinkin päiviin. Joskus kieli ei vain meinaa sujua.

Yksi esimerkki kielen kangertelusta on ensimmäinen presentaatiomme. Olin valmistautunut kohtuullisen hyvin. Koska työhön sisältyi ruotsalaiseen tapaan roolileikkejä ja näyttelyä, sain helpoimmat osat. Näyttelin yhdessä kohtauksessa lapinsuomenkoiraa (finsk lapphund) ja toisessa vanhaa mummoa. Käytännössä siis muut selittivät ja näyttelivät erästä hississä tapahtunutta viestintätilannetta ja ainoa suomalaiskille haukkui ja kuolasi lattialla. Ykkösosuus meni siis mukavasti. Toisessa tehtävänä oli ihailla herrasmiehiä, jotka auttoivat minut hissiin. "Ooo, hur mysigt! Hur många getlemannen har vi här. Ett, två... Oi, oi." Tämäkään ei tuottanut vaikeuksia.

Ongelmia alkoi ilmaantua vasta viimeisessä osiossa, jossa esittelin loppupäätelmämme. Jostain syystä esitelmässä improvisoitiin paljon. Kun vuoroni lopulta tuli, kaikki oli jo sanottu. siis oikeasti aivan kaikki. Heitin tylysti muistilaput pöydälle ja yritin improvisoida. Voin kertoa, ettei se mennyt aivan toivotulla tavalla. Käytännössä hoin yksinkertaisia ja lyhyitä lauseita, joissa käytin alan sanastoa. Porukalla oli ilmeisesti hauskaa. Ja sehän olikin harjoituksen päätarkoitus: "Ha roligt!"

Hissillä viikonloppuun

Ensimmäiset ryhmätyöt takana. Ruotsalaiseen tyyliin tärkein ohje kaikissa esitelmissä ja muissa on: "Ha roligt!" Käytännössä siis presentaatioissa ei saa käyttää tylsiä apuvälineitä, kuten Power Pointia tai muistiinpanoja. Esitelmät vedetään läpi näyttelemällä. Jos on paikalla, pääsee läpi. Jos ei ole, voi kirjoittaa esseen.

Ensimmäinen tehtävä oli observationsuppgift. Tarkkailimme kaupungilla ihmisiä ja heidän käyttäytymistään. Pienryhmämme pääsi kahden tunnin arpomisen jälkeen yhteisymmärrykseen ja päädyimme Nordstanin ostoskeskuksen hissiin ihmettelemään ihmisten toimintaa pienessä tilassa. Suhasimme sillä helvetin laatikolla ylös ja alas puolitoista tuntia. Mummot hämmästelivät kohteliaita nuorukaisia, jotka pitivät ovea auki. Oli oikeinkin luppoisaa. Tämä on ehkä parhaimpia "tenttejä", joita olen suorittanut.

Arkiviikko loppui siis messevissä merkeissä, vaikka kirjat köllöttelevät edelleen jossakin mystisessä postin piilopaikassa. Alkuperäinen ajatus oli lähteä perjantaina road tripille, mutta ryhmätyö vei tämän mahdollisuuden. Sen sijaan päädyimme kahden muun suomalaisjätkän kanssa ruotsalaisten pippaloihin Berker Jarlin asuntolapyhäkköön. Puhuin paljon ruotsia ja löysin vessan. Viimeksi hoidin luonnolliset toiminnot pihalla ja kirosin puuttuvaa kusipaikkaa. Kyllä täällä vaihdossa vain oppii uusia asioita.

Koska veri veti taas keskustaan, lähdimme puoliltaöin Karisma-klubille. Mestassa piti olla collegebileet. Varsin kohtuullisen 13 euron sisäänpääsymaksun maksettuamme oli pienoinen pettymys, että paikka oli todellisuudessa täynnä lukioikäisiä. Eikä yhtään cheerleaderiä. Epic fail siis kaikin tavoin. Kalja oli tuhottoman kallista ja musiikki koostui lähinnä yksinkertaisesta biitistä: tum, tum, tum. Kerran taisin kuulla myös tumtumin, mutta en mene vannomaan. Jaksoimme Karismassa ainakin puoli tuntia. Sitten kiitos ja hyvästi.

Tässä vaiheessa alkoi jo olla niin hyvä tunnelma päällä, että suuntasimme hiukan rokahtavampaan ympäristöön. Sticky Fingersillä on jokseenkin legendaarinen maine täällä. Kaikki paikassa käyneet ovat vähintään kehuneet. Ja sisäänpääsykin oli vain reilut 6 euroa. Tietysti tähän lisättiin sisätiloissa vielä 50 kruunun narikka. No, noin 23 euroa köyhempänä oli varsin kevyt heittää urku auki. Laulu lähti soimaan ja löysin etsimäni. Sticky Fingersiin tulen luultavasti palaamaan monta kertaa.

Eilen olikin sitten parantavan pizzan paikka. Olofshöjdin vieressä on messevä lättytehdas, jossa pizzoja pyörittelee kyseisen lajin ruotsinmestari. Diplomi löytyy seinältä. Koska edellisen illan ostosreissulta oli jäänyt vielä muutama huurteinen, lähdin Cafe Olofiin synttärikemuihin. Matkaa kyseiseen lupansa menettäneeseen opiskelijajuottolaan kertyy kotiovelta 30 metriä. Olinkin varautunut tarvittaessa konttaamaan kotiin. Yllätyksekseni synttäreillä oli ehkäpä paras meininki, mihin olen täällä törmännyt. Vaihtariporukka on jo tutustunut suht hyvin toisiinsa ja ensimmäiset romanttiset rituaalit alkoivat nostaa päätään. Itse keskityin todistamaan suomalaisuuttani juomalla muiden vodkaa ja juttelemalla suunnilleen kaikkien kanssa. Jossain vaiheessa vaihdoin korvista erään saksalaisen kanssa. Turkkilainen aukoi päätään miesten koruista. Nyökyttelin ja join hänen vodkaansa. Suuret kiitokset tästä.

Tämä päivä on kulunut amerikkalaisen televisioviihteen ja Ruotsin vaalien merkeissä. Kummatkin ovat järkyttäneet ja viihdyttäneet. Vaalit enimmäkseen kuitenkin järkyttäneet. Euroopassa on ilmeisesti jonkinlainen trendi, että maahanmuuttokriittiset puolueet puskevat läpi. Ruotsissa tätä näkökulmaa edustaa Sverigedemokraterna. Suomalaisesta keskustelusta poiketen täällä puhutaan rasistisesta puolueesta. Muut puolueet ovatkin kiirehtineet kieltäytymään yhteistyöstä ruotsidemokraattien kanssa. Sen sijaan hyvin menestyneet ruotsalaiset porvarit ovat ehdottamassa yhteistyötä Miljöpartietin kanssa. Siinä homma pähkinänkuoressa.

Mutta niin, se vaaleista. Ryhmätyöt jatkuvat huomenna viimeistelyllä ja tiistaina pääsen lauteille. En tiedä vielä, tarvitaanko presentaatiossa esiintymisasuja, mutta olen varautunut pukeutumaan koiraksi.

Ruotsalaisista:

1. Ruotsin vaalit 2010 olivat historialliset.

2. Suurin osa ruotsalaisista haluaa oppia sanomaan kippis.

3. Karisma on paska yökerho.

Hyi, jag studerar

Päiviä alkaa olla takana jo kolmen viikon edestä. Vähitellen alan oikeasti ymmärtää, ettei kyseessä ole mikään viikonloppureissu lahden toiselle puolelle. Täällä on oikeasti myös arkea ja väsyneitäkin päiviä.

Väsymys alkoi tuntua tuossa viikon alussa. Kymmenet uudet tuttavuudet vaativat selvästi myös veronsa. Tiistaina oli jo jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden krapula. Ei jaksanut enää juosta jokaisen vastaantulevan ihmisen kanssa lähimpään baariin. Oli ihan mukava ottaa täysin rennosti hiukan tutumpien kanssa.

Tämä menee nyt hiukan koko vaihtariajattelun ulkopuolelle, mutta opiskelukin on vähitellen ruvennut vaivaamaan. Olen käynyt sitkeästi jokaisessa kokoontumisessa, joten läsnäolopakkoa ei enää edes ajattele. Paikalle lähtee aina. Myös kalenteri on yllättävän hyvin järjestyksessä. Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin ruotsalaisesta korkeakouluopiskelusta, vaikka se tuskin ketään kiinnostaa.

Luennot ovat yllättävänkin keskustelevia. Jokaiselle kokoontumiselle on annettu tietty alue kurssin kirjallisuudesta ja sitä käsitellään sitten hyvin yleispiirteisesti. Välillä joku ei pysty olemaan hiljaa, vaan huutaa jotain proffalle, joka sitten kärsivällisesti kuuntelee. Yleensä luennon loppupuolella äänessä ovat sekä luennoitsija että joku innokas opiskelija. Seuraaminen on siinä mielessä huvittavaa, että ymmärrän suurimman osan proffan rauhallisesta puheesta. Opiskelijat puolestaan pajattavat niin helvetillistä tahtia, että tajuan sanan sieltä ja sanan täältä. Siiten vain nyökyttelen ja katselen vieruskavereita. "Ja, ja, just det."

Kurssilla on yllättäviä ryhmäharjoituksia, joihin käytetään paljon aikaa. Esimerkiksi viestintäkontaktien määrää ryhmäkoon kasvaessa havainnollistettiin yli tunnin ajan, speed dating -harjoituksella. Istuimme kasvokkain, ja edessä oli uusi opiskelija minuutin välein. Sitten minuutin pikakeskustelu ja eteenpäin. Tajuton tahti. Lopulta harjoitus kuitattiin luennolla parilla kommentilla. No joo, eihän niistä 50 keskustelusta kaikkea muista.

Luennot kestävät yleensä kaksi tuntia ja välissä on vartin tauko. Ruokatunti on ihan oikeasti ruokaTUNTI. Aluksi tuntui hiukan erikoiselta vetäistä patonki vartissa naamaan ja odotella sitten 45 minuuttia luentoa. Täällä ei nimittäin ole harjoitustoimitusta, jonne voisi jumiutua vaikkapa kuudeksi tunniksi. Yliopistolle tullaan luentojen ja töiden vuoksi. Sitten lähdetään kotiin. Piste.

Tätä kirjoittaessani punnitsen viikonlopun vaihtoehtoja. Road trip vai kahdet messevältä kuulostavat bileet? No, valinta muodostunee illan aikana. Huomenna intro ryhmätöihin ja neljä uutta kirjaa postista. Enpä olisi uskonut.

Kauneudelle

Pesukone rummuttaa tasaisesti edessäni. Rumpu pyörii ja käännän välillä katseeni kirjaan. Olo on kaiken kaikkiaan aika kotoisa. Nyt on viikon verran takana elämää Göteborgissa. Perusasiat alkavat olla kunnossa ja liikun usein paikasta toiseen edes sen kummemmin ajattelematta. Onneksi en kuitenkaan unissani. Sitäkin on joskus tullut harrastettua. Myös kartta on pysynyt pari päivää taskussa.

Tässä vaiheessa voin ottaa kantaa aiheeseen, josta kysytään jatkuvasti. Omistan siis seuraavan kirjoitukseni teille hyvät naiskauneutta arvostavat ihmiset.

Naiset. Ruotsalaisista naisista puhutaan Suomessa lähinnä kuiskaten. Teinipojat katselevat salaa Madeleinen tissejä, ja suomalaisnaiset tuhahtelevat. Salaa hekin haluaisivat olla hemaisevia prinsessoja ja kulkea maailmalla kättelemässä merkittäviä ihmisiä. Suomessa pääsee ikävä kyllä vain pääministeriksi tai presidentiksi.

Ruotsalaisnaisissa on se ihmeellinen piirre, että joukossa he ovat tavallistakin vakuuttavampia. Yökerhossa tilanne on karmaiseva. Kaikki naiset ovat kauniita. Siis lähtökohtaisesti aivan kaikki. Tilanne on vaikea, koska kukaan ei erotu joukosta. Kaikkialla on yhtä tasaista kauneusmerta.

Suomalaismiehen mieli ei ole tehty tasaiselle kauneudelle. Me etsimme suoraviivaisesti emäntää, joka sopii meille. Ruotsissa näin ei kuitenkaan voi toimia. Siksi ulkomaalaiset yleensä jäätyvät ja neitimäiset ruotsalaismiehet pääsevät tyhjentämään salin. Paikalle jää tavallisesti vain joukko suomalaisia, irlantilaisia, australialaisia ja saksalaisia, jotka huutavat toisilleen musiikin yli eri olutmerkkejä.

Ruotsalaisnaisten kauneus onkin parhaimmillaan luonnollisessa ympäristössä. Siksi esimerkiksi puistossa voi päätyä yhtäkkiä ruotsalaismirmeleiden saartorenkaaseen. Silloin suomalaismies katsoo omiin kenkiinsä.

Parasta ruotsalaisnaisissa on se, että he juttelevat mielellään. Siinä missä Suomessa törmää ajoittain jääkuningattariin, Ruotsissa ei näin juurikaan käy. Enkä tarkoita nyt mitään baaritiskillä sammaltamista. Ruotsalaiset ovat yksinkertaisesti avoimempia kuin suomalaiset. Enkä totea tätä pahalla. He vain ovat.

Kysyn tieteellisistä ja blogiteknisistä syistä reittiohjeita yleensä juurikin naisilta. Tähän mennessä olen päätynyt seuraavaan: ruotsalaisnaiset haluavat oikeasti, että löydät perille. Suomalaisnaisista taas osa toivoo, että eksyisit.

Ruotsalaishuomiot:

1. Ruotsalaisnaiset ovat kauniita.

2. Ruotsalaisnaiset ovat kivoja.

3. Ruotsalaisnaiset eivät halua, että eksyt.

Ja sitten hiukan viime viikosta.

Takana on kahdeksan päivää armotonta rallia. Aina kun istahtaa alas, ilmaantuu jotain. Ja sehän tässä hienoa onkin. Aloitan ehkäpä kaikkein hohdokkaimmasta: pormestarista.

Torstai ja City Hall. Kaupungintalon edusta on täynnä ihmisiä. He ovat erivärisiä ja erikokoisia. Kaikkia yhdistää kuitenkin uusi kaupunki. Runnon ovista sisään hiukan muiden jäljessä. Punaisella matolla vedän vatsaa sisään. Edessä on pormestarin illallinen ja pub crawl.

Pormestari on tavallinen mies. Tosin ruotsalaisella tavalla tavallinen. Hän ei näytä virkamieheltä, eikä lainkaan väsyneeltä. Ainoa tuskastuttava asia tuossa miehessä on kaulassa roikkuva hely. Sekin on luultavasti suomalaista mallia kevyempi. Onhan täällä kaikki niin hyvin.

Tarjolla on pastaa ja viiniä, jotka tippuvat kummatkin oikein mukavasti tässä vaiheessa päivää. Ihastelen erästä parveketta, jonne haluaisin mennä vilkuttamaan. Pakottaudun kuitenkin asiallisuuteen ja suuntaan saliin. Ihmiset hamuavat viinilaseja ja muutama irlantilainen hamstraa niitä piiloon. Tapaan naapurini, joka on tehnyt juuri kaytännön pilan seisovassa pöydässä. "I just put my napkins in this wine holster and luckily someone saw that. He was totally shocked and tried to convince me that it's for the wine glass. Camoon, I'm not that stupid."

Alan päästä tunnelmaan. Seisomme naapurini ja hänen australialaiskaverinsa kanssa pöydän ääressä ja panikoimme, milloin viini ja ruoka loppuvat. Onneksi niin ei käy aivan heti. Tosin irlantilaisten tahti vaikeuttaa tilannearvion tekemistä.

Pormestarin puhe on lyhyt. Yhden virkkeen historiaosuudessa hän kertoo, että rakennus on vanha. Sitten kohotetaankin jo laseja. Welcome!

Kaupungintalolta otamme suunnan kohti keskustaa. Ruotsalaiset katoavat johonkin ja jatkamme vaihtariporukalla. Mikäpäs siinä. Pubeissa viimeisetkin alkavat rentoutua. Läppä lentää ja huomaan muutaman asiallisen jäynänkin. Monen mielestä on hauskaa kertoa väärä kotimaa. No, ehkä se on ihan kivaa. Päädyn lopulta kahden australialaisen kanssa yökerhoon. Loungessa on punaiset valot.

Perjantai ja Berker Jarl. Kuulen toiselta suomalaisvaihtarilta, että Berker Jarl -opiskelija-asuntolassa on juhlat. Lähden suorilta mukaan. Berker Jarl on vanhaan kouluun rakennettu opiskelija-asuntola. Ilmeisesti neliöitä on ollut joskus turhan paljon, sillä paikalle on jätetty erikoinen tila, jonne on pystytetty muutama värivalo.

Tilaisuus muistuttaa ala-asteen discoa, kunnes homma pääsee vauhtiin. Lopulta tapaan tajuttoman paljon ihmisiä. Käytännössä kaikkien kanssa riittää juteltavaa. Saksalainen Nils (nimi muutettu) päästää pari kertaa käyttämään vessaa. Discossa ei sellaista luksusta ole tarjolla. Ratikkamatkalla takaisin ehdotetaan reissua Kööpenhaminaan. Harkitsen hetken, mutta tajuan onneksi napata käsijarrusta kiinni.

Lauantai kuluu oikeinkin mukavasti. Painamme ympäri keskustaa ja tuhoamme edellisen illan turpeuden kiinalaisella lounaalla. Kämpillä iskee hetkellinen väsymys, joka katoaa aika nopeasti. Saksalaisnaapuri käy ovella ja kertoo lähtevänsä kaverinsa luo kahville. Soitan myöhemmin ja päädymme lopulta viettämään porukalla iltaa grillipaikalle.

Polte on kuitenkin liian kova. Klubit on nähtävä. Naapurissa asuva ruotsalaispari tietää asiallisen yökerhon. Sitä ennen pelaamme heidän luonaan juomapelejä ja puhumme armeijasta. Naiset keräilevät hylsyjä lattioilta, kun ruotsalaisarmeijan käynyt kokki kertoo kokemuksistaan. Juomapelit päättyvät lauleskeluun. Klubille on 150 kruunun, eli reilun 15 euron pääsymaksu. Olen kotona viideltä. Raitiovaunu vei kotipysäkin ohi.

Sunnuntai. Seuraava päivä lipuu rauhallisesti Dalsjön järvellä. Napsin joitakin kuvia ja kiroan, etten ottanut enempää objektiiveja mukaan. Alan harkita kameraostoksia. Ei kuitenkaan vielä.

Yksi tärkeimmistä tapahtumista

Kolmas päivä. Kaikki on alkanut nopeasti. Kämppä, netti, kävelyä, peittoja, kävelyä, kaljaa, kävelyä ja koulua. Olen suhannut keskusta-aluetta harvinaisen tarkasti. Kävellyt joka paikkaan ja yrittänyt muistaa reittejä.

Eilen olin ensimmäisissä vaihtaripippaloissa. Tapahtuma oli ilmeisesti todella tärkeä, koska varatut 130 paikkaa täyttyivät hetkessä. Sinänsä tämä ei ollut yllätys, koska Facebook-ryhmässä oli reilusti yli 200 osallistujaa. Järjestäjät pahoittelivat asiaa jo hyvissä ajoin, mutta muutama innokas Erasmus-opiskelija haukkui tilaisuuden silti - etukäteen. Kyseessä oli kuulemma vaihto-opiskeluajan yksi tärkeimmistä tapahtumista. No niin no...

Juhlien kaava oli selkeä. Jokainen kokkasi kotimaansa herkkuja. Päätin jo etukäteen, etten yritä mitään savulohiviritelmiä, koska ne olisivat epäonnistuneet varmasti. Pidin riman alhaalla ja rajasin oman listani juhannusruokiin. Tarkoituksena oli tarjoilla kylmää kabanossia, sinappia, salmiakkikossua ja suklaata.

Kun pääsin paikalle, muut suomalaiset olivat iskeneet pöytään mustikka- ja rahkapiirakkaa, suklaata, turkinpippureita ja ilmeisesti jotain punaisia karkkeja. En viitsinyt pilata vaivalla rakennettua osastoa, joten tykitin pöytään yksinkertaisesti salmiakkikossua. Niin ja suklaata. Makkarat päätin pitää itse ja sinapin laitoin sellaisenaan pöytään. Se säilyi koskemattomana, kuten arvelinkin.

Tilaisuus oli oikeinkin mukava. Saksalaiset kehuivat omia olutmerkkejään ja minä kehuin salmiakkijuomaani. Viereisessä pöydässä istuneet aasialaistytöt lauloivat kansanlauluja ja ottivat kuvia kaikesta liikkuvasta. Myös minusta. Piti sanoa: "Cheese". Ja sitten piti hymyillä. Oli kivaa.

Kaikki olivat oikeasti nähneet vaivaa ruokien eteen - paitsi minä. Muutama ihan asiallinenkin ruokalaji päätyi lautaselle. En vain millään muista, mistä ne olivat. Hollantilaiset olivat ehkä tuoneet nakkeja. Tai sitten saksalaiset. Niin ja perunasalaatti ja pasta ovat kotoisin ainakin viidestä eri valtiosta. Aina oppii uutta. Ruotsalaiset ruuat olivat hyviä, ja suomalainen ruisleipäkin upposi mukavasti.

Koska pippaloissa räpsyteltiin valomerkki jo kello 21, lähdin aamulla reippaasti kohti koulua. Matkaa kertyi lopulta muutama kilometri, joten olin todella lähellä ensimmäistä myöhästymistä, ensimmäisenä päivänä. Oikea sali kuitenkin löytyi ja pääsin kuuntelemaan mielenkiintoista luentoa siitä, kuinka kavereilta voi kuulla asioita. Se on viestintää. Tarkemmin sanottuna aloitin paikallisen kommunikation-kurssin, jolla fuksit aloittavat opintonsa.

Campus Linnén Mediehuset on harvinaisen kodikkaan oloinen paikka. Pihalla on puutarha, jossa tunnin ruokapaussit on helppo kuvitella viettävänsä. Päärakennus on ulkoa näyttävä, mutta sisältä ahdas. Tästä kertoo jotain se, että ensimmäisen luennon kuunteli seisaaltaan noin 15 opiskelijaa. Eipähän tarvinnut tehdä muistiinpanoja.

Pyrin tästä eteenpäin listaamaan jokaisen tekstin perään kolme yksityiskohtaa tai tapahtumaa, jotka liittyvät ruotsalaisiin. Tässä ensimmäiset:

1. Göteborgin katukuvassa ei näy juuri yhtään tupakoivia ihmisiä.

2. Rikollisuus on ilmeisesti Göteborgissa kasvava ongelma. Ruotsalaiset ovat kuitenkin niin mukavia, ettei heidän voi kuvitella tekevän mitään kiellettyä. "Staffan vad gör du. Sluta!" Ei yksinkertaisesti vakuuta. "Du ska sova med fiskarna." Ja samaa linjaa.

3. Huonolle ruotsille hymyillään. Jos osaa vähänkin, paikalliset kuitenkin auttavat. Lisäksi palvelu on todella hyvää, kun jaksat jutustella hetken.

---

Lars Silvander, Göteborg

Biologinen kello heittelehtii

Syön McMuffinia ja yritän pysyä hereillä. Otin jostain syystä laivan jälkeen seitsemän tunnin yöbussin Tukholmasta Göteborgiin ja jouduin odottelemaan sitä aika pitkään. Siinä ohessa sain ensimmäiset kokemukset ruotsalaisten avuliaisuudesta.

Palloilin Cityterminalenissa hienoissa deja vu -fiiliksissä. Muistan hajoilleeni samaisella asemalla vuonna 2006 reilin loppuvaiheissa. Löysin jopa paikan, jossa muistan makoilleeni. Etsiessäni oikeaa laituria päätin pyytää neuvoa ainoalta ulkona pyörineeltä tyypiltä. Kaverilla oli tuuhea risuparta ja ikää ehkä 65 vuotta. Katse harhaili ympäriinsä ja olin aivan varma, etten kostu kysymyksestä mitään. Mies innostui kuitenkin kangertelevasta ruotsistani ja virnisteli leveästi. Iho oli auringon kuivattama, ja voisin veikata, että tyypiltä löytyy parikin kaveria läheisistä puistoista. Myös asema oli selvästi tuttu. Päädyin kävelemään tämän rantojen miehen perässä huoltoportaikkoon, josta löytyi hissi suoraan oikealle laiturille. Kaveri opasti vielä käyttämään vartijoiden sisäpuhelinta, jos ongelmia ilmaantuisi. Alan miehen patenttiratkaisu, selvästi.

Toinen kokemus olikin sitten suoraan helvetin esikartanoista. Olin kuvitellut, että yöbussissa nukutaan. Niin olivat kaikki muutkin - yhtä henkilöä lukuun ottamatta. Takapenkeillä istunut nainen puhui tai oikeastaan huusi puhelimeen matkan viimeiset kaksi tuntia, eli noin kello 3 - 5 aamulla. Hajoilin etenkin lamen! lamen! -huutoihin. Ei mitään tietoa, mitä mahtaa tarkoittaa. Laskin, että niitä tuli parhaimmillaan seitsemän putkeen. Voin sanoa, että vitutti herätä toistuvasti siihen kirkumiseen. Juuri kun saavuimme perille hän lopetti puhelun ja kadotti luurin jonnekin penkkien alle. Tilanne otti sen verran päähän, että autoin ja soitin kadonneeseen kännykkään. Soittoääni oli aivan tajuttoman lujalla, mutta nainen ei kuullut mitään. Huusi vain päin naamaa: "Hjälpa nu!" Yritin selittää, että olin tehnyt oman osuuteni. Lopulta luuri löytyi ja karkasin tilanteesta autiolle Göteborgin asemalle lukemaan Metroa.

Siirtymisessä ehkäpä hienointa on ajan hämärtyminen. Muistan sen jo reilin pitkistä siirtymistä. Muutama tunti voi tuntua päivältä, kun maisemat ja kulkuneuvot vaihtuvat. Koin nytkin yhden ihmeellisen pitkän minuutin hiukan yöbussin lähdön jälkeen. Vietin mielestäni noin puolta tuntia vastaavan ajan minuuttilukemassa 00:07. Satuin juuri silloin katsomaan kelloa. Sitten ajattelin kaikenlaista, vaihdoin biisiä ja join vettä. Jossain vaiheessa katsoin tiukua uudestaan. Ja taas, 00:07. Sairasta. Hämmentävä tilanne. Valvominen vie joskus jännän äärelle.

Kohti Köteporia

Eilinen on takana ja nyt on nyt. Viking Linen Amorella kyntää Itämeren aaltoja kohti Maarianhaminaa ja sieltä Tukholmaa. Istun ylimmällä kannella ja yritän koota ajatuksia. Illalla alkoi tajunta vähitellen toimia. Ymmärsin, että pitäisi ihan aikuisten oikeasti lähteä kohti uusia kuvioita, ainakin hetkeksi. Ajattelin näin alkuun avata vähän sitä, millaisella meiningillä tässä nyt istutaan.

Kevät: Olen selittänyt suunnilleen jokaiselle vastaantulijalle lähteväni vaihtoon. En kuitenkaan ole hakenut mihinkään. Teen päätöksen ja haen Nordplussan kautta Göteborgiin. Kaksi päivää myöhemmin lähtöni varmistetaan "90 prosentin varmuudella". En pahemmin ajattele asiaa.

Kesä: Teen töitä ja unohdan käytännössä olevani lähdössä yhtään mihinkään. Selvitän kiinnostuneille lähteväni, mutta todellisuudessa hyppään päässäni koko syksyn yli. Heitän huonoja läppiä ruotsalaisista ja nauran monille vielä huonommille heitoille.

Alkusyksy: Ja hyvää päivää. On torstai, ja saan vihdoinkin varattua laivamatkan kahden päivän päähän. Matkakuume nousi alkuviikolla noin 38 asteeseen ja pidin kesän ainoat saikkupäivät. En ajatellut koko viikolla lähtöä juuri ollenkaan. Ja sitten, yhtäkkiä on lauantain ja sunnuntain välinen yö. Istun keittiön pöydän ääressä ja varailen bussimatkaa Tukholmasta Göteborgiin. Matkaan on tässä vaiheessa aikaa noin seitsemän tuntia. Ymmärrän sivuttaneeni suurimman osan järjestelyistä. En ole printannut mitään, tehnyt mitään, maksanut mitään. Ensimmäiseen kahteen päivään minulla ei ilmeisesti ole edes asuntoa. Varsin tavalliset lähtökohdat.

Pikapyrähdys Masan luona teki sentään hyvää. Lasken pään ja kokoan ajatukset. "Ajattele Ruotsia. Mikä siinä on hyvää?"

Ruotsi. Sverige. Sweden, Göteborg. Gothenburg. Sinne minä menen. Etelä-Ruotsin kaupunkiin, jota moni on kehunut. En ole mitenkään Ruotsi-intoilija. Oikeastaan vihasin länsinaapurien pajatusta koko lukion. Ylppäreistä sain arvosanat täysin yläkanttiin, koska päätin aineen rakenteen jo ennen koetta. Jostain syystä opettaja kävi kuumana, koska en kuulemma ansainnut onnistumista. Olin ollut laiska. Ja hän tylsä opettaja.

Miksi siis lähdin? En oikeastaan tiedä. Ruotsi on vuosien varrella tullut jotenkin lähemmäs. Ehkä se on herkkää mystistä havainnointia mannerlaattojen liikkeistä tai omaa vanhenemista. Nyt Facebook-kavereina on ruotsalaisia pikkuserkkuja, joihin en olisi halunnut tutustua lukioaikoina. Mammani sisarusten vaiheet sotalapsina kiinnostavat. Millaiset elämät noiden maahanmuuttajien lapsilla on? Miten asiat olisivat voineet olla niin täysin toisin? Katsoin toimituksessa Victorian häitä. Luin Hedelmävenepakolaista. Googlasin vaihtokohteeni (ehkä parhaita osasia "valmistautumisesta").

Ruotsalaiset, jotka olen tavannut, ovat olleet lämpimiä ihmisiä. En puhu nyt suomenruotsalaisista, joista olen saanut ylimielisen kuvan. Heillä on yhteys kansaan, joka voittaa meidät kuin luonnostaan vahvimmissa lajeissamme. Sellainen tekee ylimieliseksi. Tai sitten olen vain kateellinen.

Olen kuitenkin varma, että löydän maasta myös heikkouksia. Haluan oppia ymmärtämään ja tuntemaan tuota maailman hellimää soppea. Uskon kuitenkin vakaasti, että samalla opin arvostamaan kotimaatani, kieltäni ja ystäviäni.

Mutta hei, annetaan nyt niille mahdollisuus.

Blogissani tulen vertailemaan naapurusten eroja nuorenmiehen näkökulmasta. En lupaa yhteiskunta-, media- tai kulttuurianalyysia. Sitä voi etsiä Wikipediasta. Parhaimmassa tapauksessa saatan sohaista joitakin vastaantulevia tosiasioita ja tarttua hassuihin pikkuseikkoihin. Suhtaudu kaikkeen huumorilla. Niin minäkin.

---

Stevie Wonderwall, Itämerten aallot